Elokuva-arvostelu: Häiriötekijä (2015)

Onko elämässä punainen lanka – ja voiko sen kadottaa?

Minulla on tapana katsoa elokuvan traileri ennen varsinaista leffateatterikokemusta. Harvemmin kuitenkaan kolmea kertaa, silti ymmyrkäisen hämmennyksen vallassa. Sain selville vain, että elokuva koostuu kymmenestä pienemmästä tarinasta, joilla ei ole oikeastaan mitään yhteistä. Tai no, jokaista tarinaa kiusaa jokin selittämätön häiriötekijä. Rainan loppuminuuteilla kuitenkin selviää, kuinka elämän punainen lanka on kulkenut ilkikurisesti näiden kaikkien tarinoiden läpi. Se sama punainen lanka, joka ensimmäisen tarinan henkilöltä katosi.

Aleksi Salmenperän elokuvassa Häiriötekijä keskitytään elämän epämiellyttäviin yksityiskohtiin, joiden katseleminen aiheuttaa myötähäpeää, kummastusta ja välillä hilpeyttäkin. Itse asiassa minulla oli hauskaa kolmen ensimmäisen tarinan ajan. Sitten hämmennyksen sekaan tunkivat ahdistus ja pieni pelkotila. Yhdessä vaiheessa olin ihan valmis lähtemään salista normaalien ihmisten luo. Päätin kuitenkin, etten halua olla nyhverö ja jäin. Onneksi. Elokuvan keskivaiheen häiriintyneimpien hetkien jälkeen katseleminen muuttui jälleen siedettäväksi.

Häiriötekijä on vaikea elokuva arvosteltavaksi. En oikein tiedä, kuinka paljon siitä voi kertoa paljastamatta liikaa. Trailerinkin ollessa niin ympäripyöreä, katselukokemus voi menettää yllätyksellisyytensä jos siitä kertoo vähänkään yksityiskohtaisesti. Erityisesti tämän elokuvan kohdalla on tärkeää, että katsoja saa muodostaa näkemästään oman, subjektiivisen näkemyksensä. Katsojan tulee itse oivaltaa, mistä on kyse.

Kaiken kaikkiaan Häiriötekijä on elokuva, joka laittaa miettimään ja analysoimaan. On aina hyvä, jos asioita ei sanota suoraan päin katsojan naamaa. Antoisasta elämyksestä kertoo, että vielä kotimatkalla keskustellessa pompsahtaa esiin uusia näkökulmia ja oivalluksia. Mitä esimerkiksi ulosteessaan rypevä kuolemaa tekevä nainen yrittää meille viestiä? Minulle ehkä jotain, sinulle luultavasti jotain aivan muuta. Tämä on hyvä esimerkki siitä, kuinka omat elämänkokemukset vaikuttavat siihen, millä tavalla taiteen viestejä tulkitsee. Itselleni jäi eniten kaihertamaan elokuvan alkupuolella nähty yksinäinen, alaston mieshahmo, jolla tuntui olevan omituiset päämäärät. Jotakin toista tämä hahmo ehkä naurattaa, minua se taas muistuttaa omissa painajaisissani pyörivistä olioista. Myönnän, että jään monesti ylianalysoimaan kokemaani ja saatan sen vuoksi järkyttyä liian helposti. Häiriötekijästä jää siitä huolimatta enemmän positiivinen kuin negatiivinen jälki, juuri omalaatuisuutensa vuoksi. Keskustelun herättäminen on aina hyvä juttu.

Elokuvan näyttelijäkaarti on taattua suomalaista laatua, loistavasta Eero Ritalasta aina Pirjo Longan kautta muuntautumiskykyiseen Tommi Korpelaan. Korpela esittäytyy muun muassa machona erämiehenä ja sadistisena kartanon isäntänä, eräänlaisena kokkina. Elina Knihtilä taitaa loistavasti inhorealistiset kohtaukset, eikä häpeile itseään pätkän vertaa. Jokainen löytänee tästäkin joukosta suosikkinsa, ja parastahan on se, että samat näyttelijät kulkevat mukana jokaisessa tarinassa, aina erilaisina hahmoina.

Yhden eläköön-huudon ansaitsevat myös elokuvan musiikki ja maskeeraus. Musiikki on yksinkertaisuudessaan vaikuttavan dynaaminen, ja se jää koko loppuillaksi soimaan päässä. Maskeeraajan töistä vaikutuin erityisesti Tommi Korpelan esittämän rappioalkoholistin hahmosta: hahmon valuminen aina vain kauemmaksi elämästä ei olisi koskettanut niin paljon ilman taidokkaan maskeeraajan ansioita.

Tämän kokemuksen perusteella minusta tuntuu, että pidän enemmän juoneltaan yhtenäisten elokuvien katselemisesta. Kokonainen tarina on helppo hahmottaa, henkilöhahmot ja niiden väliset suhteet tulevat paremmin esiin ja tarinalla on yleensä jokin päätös. Voi tietenkin olla, että tuntemukseni johtuu vain tottumattomuudesta, en tiedä. Teos on kuitenkin alun perin teatteriesitys, ja sinne se taitaa luonteensa vuoksi paremmin sopia. Teatterin vaikuttavuus on myös omaa luokkaansa: voin vain kuvitella, kuinka olisin kaksi vuotta sitten Q-teatterin katsomossa puristanut käsinojiani kahta kovemmin kuin nyt Tampereen Cine Atlaksessa. Mielestäni elokuvatoteutus onnistuu silti verraten hyvin, koska näyttelijöiden esittämät tunteet pääsevät hyvin esille myös intiimissä elokuvasalissa.

Häiriötekijä onnistuu vaikuttamaan. En voi kuvitella ihmistä, joka lähtisi salista kuin olisi juuri katsonut tusinakomedian: kuin mitään ei olisi tapahtunut.

Koska tässä elokuvassa todella on tapahtunut.

Helsinkiläisen elämäntapapultsarin ohitse kulkeva elämä, ihmisjoukon edessä puihin menevä nainen ja näkymättömäksi jäänyt aviomies herättävät takuulla meissä jokaisessa inhimillisiä tunteita, kuten myötätuntoa, naurunpyrskähdyksiä tai ahdistusta. Juuri tämä onkin Häiriötekijän paras anti.

Suosittelen Häiriötekijää niille, jotka haluavat luvan kanssa nauraa muiden töppäilyille, sekä niille, jotka eivät vähästä säikähdä. Häiriötekijä on niille, jotka vaativat taiteelta paljon.

Tämä arvostelu on kirjoitettu suomen kielen perusopintojen kurssille.

Kirput on valloillaan!

Luin uusimmasta Trendi-lehdestä (elokuu/2015) hyvän artikkelin nimeltä "Made in kirppis". Juttu sisältää sellaisia asioita mitä olen itsekin pannut viime aikoina merkille. Juttu herätti niin paljon lisää ajatuksia tästä minulle tärkeästä aiheesta, joten päätin tarttua siihen oikein blogikirjoituksen muodossa. Kirppareilla myydään tietenkin tavaraa laidasta laitaan, mutta keskityn nyt lähinnä vaatepuoleen.

Jutussa kerrotaan kirpputorien imagonnoususta. Kirpputorit eivät ole enää samoja tunkkaisia luukkuja kuin ne 1990-luvulla ehkä vielä olivat, vaan pöydissä on myytävänä samoja vaatteita kun lähimmässä kauppakeskuksessa. Ihmettelen, miten jotkut raaskivat maksaa jostain kaupan (kehnolaatuisesta) vaatteesta esimerkiksi kympin tai parikymppiä. Mieluummin ostan samantyylisen vaatteen kirppikseltä pikkuhiluilla, ja mietin kuinka paljon ruokaa voin ostaa sillä rahalla, jonka "säästin" ostamalla käytettynä enkä uutena. Haastankin jokaisen kirpputoriepäilijän käymään vaikkapa jollakin Tampereen suosituimmista kirppiksistä ja penkomaan ja heittäytymään kunnolla! Veikkaan, että hyvän löydön jälkeen mieli saattaa olla jo toinen: "Kattokaa, tää nahkalaukku oli vaan kaks euroo! Ja eiks tää maksimekko sovi just hyvin sen kaa, voitteko kuvitella et tää oli vaan neljä euroo?!" (Moni on varmasti kuullut juuri esimerkin kaltaisia huudahduksia minun suustani...)

Nykyään kirpputorit ovat jokaisen kotona saatavilla. Voiko olla helpompaa, kuin istua sohvalle ja selailla facebook-kirppujen myynti-ilmoituksia ja klikkailla aaveet ja yyveet menemään. Ja jos et ole vielä kokeillut, suosittelen! Minäkin olen tavannut monta iloista ihmistä kauppojen merkeissä. Ilo on molemminpuolista: ostaja saa pikkurahalla kivan vaatteen, ja myyjä vaatteen pois nurkistaan ja rahat taskuun.

Minä olen pienestä asti tottunut kirppareilla pyörimiseen. Ne olivat aarreaittoja, josta saattoi löytyä ihan mitä vain. Minun ja pikkuveljeni lelut taisivatkin suurimmaksi osaksi olla sieltä ostettuja. Kaikki eivät ole kirpparishoppailuun tottuneet, ja moni harmitteleekin, ettei osaa oikein olla siellä, saatika löytää sieltä mitään. Jos näin on, pitää vain uskaltaa tarttua toimeen! Raahaa vaikka joku kaveri mukaan (mutta mielellään erikokoinen kuin sinä, muuten voi tulla kinaa vaatteista), varatkaa kunnolla aikaa ja avointa mieltä. Niin, sekä vesipullo ja hengittävät vaatteet, monella kirpparilla on valitettavasti aika huono ilmanvaihto.

Jos kurkistaisit vaatekaappiini, löytäisit kaupasta ostettuja vaatteita ehkä muovipussillisen verran. Loput ovat ihania löytöjä eri kirpputoreilta, kierrätyskeskuksista ja kavereilta. Niihin jokaiseen liittyy jokin muisto löytöhetkestä, usein muistan myös tarkalleen mitä mikin vaate maksoi. Kirpputoreissa parasta on juuri tuo löytämisen ilo, jota en ole kokenut vaatekaupoissa. Pöytien ja rekkien pöyhiminen on myös terapeuttista puuhaa: on mukava välillä mennä vain rauhassa kiertelemään hyllyjen väliin, vaikka ei mitään ostaisikaan. Sitä paitsi ketjuliikkeiden tarjonta vaikuttaa todella tylsältä, ja alevaatteetkin tuntuvat turhan hintavilta. Jos tarvitsen juhliin uuden mekon, etsin sen vaikka kierrätyskeskuksesta. Ja etsivä yleensä löytääkin jotain mieluista ;).

Artikkelissa pohditaan myös yhtä tärkeää asiaa: lisääkö kirppareiden suosio sittenkin turhaa kulutusta ja uutena ostamista? Virheostosten tekeminen ei ole enää maailmanloppu, kun tuotteen saa nyt helposti kaupattua eteenpäin vaikka facebookin kirppissivuilla. Tällä asialla on monta puolta. On hienoa, että tuote kaupataan kirppiksellä eteenpäin, mutta "hälläväliä"-ostaminen kaupasta on mielestäni turhaa. Minua välillä ahdistaa, kun mietin, kuinka paljon vaatetta maailmassa tehdään ja myydään koko ajan. Muodin vaihtuminen takaa sen, että vaatetta on ns. pakko tehdä alati uutta, koska vanhoja ei enää kukaan pidä, "because it's so last season". Ja eikö kukaan korjaa enää rikki menneitä vaatteitaan? Tekstiilijätettä syntyy vuosittain hurjia määriä, kun esimerkiksi UFF ei vastaanota kuin ehjiä ja puhtaita vaatteita. Onneksi muotijätti H&M on alkanut ottaa vastaan myös näitä tahraisia ja rikkinäisiä vaatteita ja kodintekstiilejä. Huippuhyvä juttu, peukku!

Itse huomaan nykyään harkitsevani jokaista euronkin ostosta tarkkaan. Olen liian monta kertaa huomannut, että minun ei tule koskaan käytettyä sitä ihanaa toppia, jonka kanssa minulla ei kuitenkaan ole mitään sopivaa vaatetta. Suosittelen myös ahkeraa sovituskopeissa pyörimistä: kahden euron kolikko lämmittää enemmän kukkarossa kuin liian piukeina farkkuina kaapissa.

Kirpparishoppailu on muuttanut ainakin minun maailmankuvaani ja ajatusmallejani paljon. Se muuttaa myös suhtautumista rahaan, kun yhtäkkiä huomaat kulkevasi vaatekaupoissa hintalapuille päätä pudistellen. Kirpparieläjän elämä on inspiroivaa, yllätyksellistä ja värikästä. Tulethan mukaan? :)

Kuvat:  www.pixabay.com

Herkkä, herkempi vai erityisherkkä?

Aina ennen nähdessäni jossain sanan "erityisherkkä", ohitin sen ajattelematta oikeastaan mitään. Olisi kannattanut pysähtyä ja ottaa selvää. Pari kuukautta sitten pysähdyin. Facebook-kaveri oli linkannut seinälleen pitkän artikkelin erityisherkistä ihmisistä, ja ajattelin viimeinkin tutustua asiaan.

En voinut uskoa lukemaani. Luin esimerkkejä ja kokemuksia, ja minuun iski erikoinen tunne. Varmasti moni ensimmäistä kertaa asiaan tutustuva erityisherkkä kokee saman reaktion: tuohan on aivan kuin minä. Tutustuin ajatukseen kuitenkin varovasti: voisiko tuo kertoa minusta, vai kuvittelenko vain?

Äkkiä tuli tunne, että haluan saada omia ajatuksiani kirjoitetuksi ylös, vaikka sitten tähän blogiin. Minulle on aina ollut helpompaa kirjoittaa kuin puhua. Pelkään sellaisia tilanteita, kun minun pitäisi ilmoittaa joku vaikea, kipeä tai superonnellinen asia toiselle. Pelkään omaa reaktiotani, koska itku on lähes varmasti tulossa. Pelkään näyttää itkuani sen vuoksi, koska en pysty hillitsemään sitä: pieni tai suuri, iloinen tai surullinen asia, itkuni on aina samanlainen vesiputous- ja rääkymisryöppy. Vaikka kerrottava asia ei oikeasti saisi minua itkemään, sen kertomisen jännittäminen saa. Erikoista, eikö? Siksi mieluummin kirjoitan.

Lahdesta löytyy tämä puhutteleva taideteos :)

Itkun lisäksi toinen asia, jolle koen olevani erityisen herkkä, on ihmisten seura ja yksinolon tarve. Minusta on tietenkin ihanaa viettää aikaa ystävieni ja muiden elämäni ihmisten kanssa, mutta jaksaakseni olla porukassa, minun täytyy saada tarpeeksi omaa aikaa. Vain yksin ollessani voin "latautua" ja saada päätäni tyhjennettyä. Välillä minun täytyy vain saada ajatella.

Joskus olen seurassa hiljainen. Se ei (ainakaan yleensä...) tarkoita että olisin vihainen tai surullinen, minun vain täytyy olla niin. Nyt olen itsekin alkanut ymmärtää sen, ja annan itselleni luvan olla vaiti jos silti tuntuu.

Erityisherkät kuulemma kokevat aistit tarkemmin ja vahvemmin kuin muut. Kipukynnys saattaa olla matala, konsertissa ei pysty keskittymään ilman korvatulppia, ja usein muiden mielestä tavallinen maisemakin näyttää niin erityisen hienolta, että sitä on vaikea selittää. Välillä on hankalaa yrittää saada toinen ymmärtämään, kuinka sanoinkuvaamattoman maukas jokin ruoka on, tai kuinka joku musiikkikappale saa hassun tunteen jokaiseen soluun. Tuntuu hankalalta, ettei voi saada toista ymmärtämään.

Olen huomannut, että jotkut tilanteet saavat minut reagoimaan kehollisesti. Esimerkiksi kova melu, hälinä tai siivottomuus aiheuttavat minussa lähes aina voimakasta väsymystä, ahdistavaa tunnetta, sydämentykytyksiä tai päänsärkyä. Sosiaalinen kanssakäyminen on tietenkin mukavaa, mutta se myös väsyttää: sen huomaa viimeistään seuraavana aamuna kun on nukkunut sikeämmin ja pidempään kuin yleensä.

Näitä asioita on paljon! Olen esimerkiksi jo aikaisemmin huomannut olevani jotenkin yliherkkä kofeiinin vaikutuksille. Muistoissani on nuoruuden "energiajuomakännit", kun yhden tölkillisen jälkeen istuin vessanpöntön vieressä sydän vimmatusti tykyttäen. Kaksi kuppia kofeiinipitoista teetä on myös liikaa, sen jälkeen on kummallinen olo koko päivän. Luin jostakin, että erityisherkkyyteen saattaa liittyä juuri tällaista kofeiiniherkkyttäkin. Onneksi osaan nyt välttää tätä piristysainetta :D

Kukaan toinen ei voi "diagnosoida" toiselle erityisherkkyyttä. Se on täysin omien tuntemusten varassa. Toisaalta tämä kaikki voi johtua vain siitä, että olen hieman introvertti tapaus. Oli miten oli, erityisherkkyydestä tietäminen on saanut minun oloni paremmaksi. Nyt ajattelen, että minulla on lupa olla tällainen. Tämä on taas näitä kliseisiä asioita, että "jokainen ihminen on erilainen ja jokaista pitää ymmärtää ja arvostaa". Mutta jotta voisi ymmärtää, pitää olla tietoa. Erityisherkkyys on suhteellisen yleistä, n 15-20 % ihmisistä kokee olevansa sellainen. Tämän vuoksi olisi hyvä, jos jokainen tutustuisi hieman tähän asiaan, esimerkiksi tällä sivustolla. Itse aion seuraavaksi lukea Elaine N. Aronin kirjan "Erityisherkkä ja parisuhde", josta toivon saavani paljon uutta pohdiskeltavaa! Kerron vaikka myöhemmin, millainen lukukokemus oli.

Mulla on hyvä, sulla on hyvä, kaikki ollaan hyviä toisillemme!

Niin, ja syödään jäätelöä vaikkei aurinko paistaisikaan!

Bussissa

"Bussissa tuoksui ruoka. Tai oikeastaan en ollut varma, oliko se vain jonkun kanssamatkustajan makean sipulinen hienhaju tai juuri sisään astuneen raksamiehen röyhtäisy. En tiedä, olisiko minun pitänyt pitää tuoksua etovana vai nauttia siitä: joka tapauksessa se muistutti minua vatsassa painavasta nälästä.

Katselin ulos ikkunasta ja yritin ajatella jotain muuta kuin palelevia varpaitani. Kalenterini valehtelee. Kuuluuko talvella muka astua vesilätäkköihin ja saada ohi ajavilta autoilta kurat päällensä? Keväällä kuuluu käydä niin, silloin ripustetaan kastuneet sukat hymy korvissa patterille ja istutaan alas laskemaan päiviä vappuun. Ketä se silloin haittaisi, kaikkihan ovat iloisia kun lumet sulaa. Mutta kyllä nyt joku roti täytyy olla, talvi talvena ja niin edespäin.

Bussi pysähtyi. Pysäkillä näkyi joku tuttu ja käänsin äkkiä katseeni syliini. Käteni lepäsivät siinä. Ne tekevät siistiä sisätyötä, mutta miksei kukaan pidä niitä siisteinä? On onnetonta katsoa, kun niiden karhean punakka iho yrittää silittää ja helliä. Sinäkin takuulla hiipisit pois, jos koettaisin hyväillä ihanaa poskeasi. Tai jos haroisin hiuksiasi, ja lohjennut kynteni tarrautuisi kiinni ja vain satuttaisin sinua. Tai ei kai siinä olisi eroa: luulen, että tarrautuisin kiinni sinuun muutoinkin kuin pelkällä rikkoutuneella kynnellä.

Linja-auto jätti minut suoraan lumipenkan eteen. Ehkä nyt syömään, viimeinkin? Minulla olisi vielä kilometri käveltävää, olisin voinut jäädä seuraavallakin. Puristin käsiäni syvemmälle tumppuun ja kipristelin varpaitani. Jo tuhannennen kerran minusta tuntui, että varpaani eivät koskaan olisi olleet näin jäässä. Joka kerta siitä on kuitenkin selvitty, joten uskalsin olla tällä kertaa huolehtimatta.

Ei maailma ehkä koskaan tule olemaan täydellinen."

Metsä

"Parasta on lähteä kävelemään metsään talvella, kun poluilla on lunta ja vanhoja kengänjälkiä.

On turvallista.

Vaikka mitä polkua seuraisin, tiedän, että joku on tästä johonkin mennyt.

Näen ympärilläni vain puita. Puiden runkoja ja lumen alle jääneitä varpuja.

Tiedäthän sen tunteen, kun yrität katsoa eteenpäin, kaikkien niiden puiden taakse?

Jos olisi kesä, en lähtisi metsään, tuntemattomille poluille.

Metsässä täytyy varoa askeleitaan. Kivet voivat satuttaa ja kantoihin voi kompastua.

Joku on kävellyt täältä.

Ihmiset ja koirat ja linnut. Tutkin ja tunnistan jälkiä.

Pitää varoa myös ojia ja lätäköitä. Onneksi nyt on pakkasta ja vesi on jäätynyt.

Olen turvassa.

Seuraan jälkiä. Ehkä käännyn tästä tuonne.

On kylmä, mutta minulla on lämmin.

Villapaita kutittaa ja kädet hikoavat tumpuissa.

Menisinkö tuonne?

Tuntuu, että voisin eksyä ja jäädä vaeltamaan koko päiväksi.

Tiedän, että näillä poluilla tulee aina joku vastaan.

Jossain kohtaa."