Elokuva-arvostelu: Häiriötekijä (2015)

Onko elämässä punainen lanka – ja voiko sen kadottaa?

Minulla on tapana katsoa elokuvan traileri ennen varsinaista leffateatterikokemusta. Harvemmin kuitenkaan kolmea kertaa, silti ymmyrkäisen hämmennyksen vallassa. Sain selville vain, että elokuva koostuu kymmenestä pienemmästä tarinasta, joilla ei ole oikeastaan mitään yhteistä. Tai no, jokaista tarinaa kiusaa jokin selittämätön häiriötekijä. Rainan loppuminuuteilla kuitenkin selviää, kuinka elämän punainen lanka on kulkenut ilkikurisesti näiden kaikkien tarinoiden läpi. Se sama punainen lanka, joka ensimmäisen tarinan henkilöltä katosi.

Aleksi Salmenperän elokuvassa Häiriötekijä keskitytään elämän epämiellyttäviin yksityiskohtiin, joiden katseleminen aiheuttaa myötähäpeää, kummastusta ja välillä hilpeyttäkin. Itse asiassa minulla oli hauskaa kolmen ensimmäisen tarinan ajan. Sitten hämmennyksen sekaan tunkivat ahdistus ja pieni pelkotila. Yhdessä vaiheessa olin ihan valmis lähtemään salista normaalien ihmisten luo. Päätin kuitenkin, etten halua olla nyhverö ja jäin. Onneksi. Elokuvan keskivaiheen häiriintyneimpien hetkien jälkeen katseleminen muuttui jälleen siedettäväksi.

Häiriötekijä on vaikea elokuva arvosteltavaksi. En oikein tiedä, kuinka paljon siitä voi kertoa paljastamatta liikaa. Trailerinkin ollessa niin ympäripyöreä, katselukokemus voi menettää yllätyksellisyytensä jos siitä kertoo vähänkään yksityiskohtaisesti. Erityisesti tämän elokuvan kohdalla on tärkeää, että katsoja saa muodostaa näkemästään oman, subjektiivisen näkemyksensä. Katsojan tulee itse oivaltaa, mistä on kyse.

Kaiken kaikkiaan Häiriötekijä on elokuva, joka laittaa miettimään ja analysoimaan. On aina hyvä, jos asioita ei sanota suoraan päin katsojan naamaa. Antoisasta elämyksestä kertoo, että vielä kotimatkalla keskustellessa pompsahtaa esiin uusia näkökulmia ja oivalluksia. Mitä esimerkiksi ulosteessaan rypevä kuolemaa tekevä nainen yrittää meille viestiä? Minulle ehkä jotain, sinulle luultavasti jotain aivan muuta. Tämä on hyvä esimerkki siitä, kuinka omat elämänkokemukset vaikuttavat siihen, millä tavalla taiteen viestejä tulkitsee. Itselleni jäi eniten kaihertamaan elokuvan alkupuolella nähty yksinäinen, alaston mieshahmo, jolla tuntui olevan omituiset päämäärät. Jotakin toista tämä hahmo ehkä naurattaa, minua se taas muistuttaa omissa painajaisissani pyörivistä olioista. Myönnän, että jään monesti ylianalysoimaan kokemaani ja saatan sen vuoksi järkyttyä liian helposti. Häiriötekijästä jää siitä huolimatta enemmän positiivinen kuin negatiivinen jälki, juuri omalaatuisuutensa vuoksi. Keskustelun herättäminen on aina hyvä juttu.

Elokuvan näyttelijäkaarti on taattua suomalaista laatua, loistavasta Eero Ritalasta aina Pirjo Longan kautta muuntautumiskykyiseen Tommi Korpelaan. Korpela esittäytyy muun muassa machona erämiehenä ja sadistisena kartanon isäntänä, eräänlaisena kokkina. Elina Knihtilä taitaa loistavasti inhorealistiset kohtaukset, eikä häpeile itseään pätkän vertaa. Jokainen löytänee tästäkin joukosta suosikkinsa, ja parastahan on se, että samat näyttelijät kulkevat mukana jokaisessa tarinassa, aina erilaisina hahmoina.

Yhden eläköön-huudon ansaitsevat myös elokuvan musiikki ja maskeeraus. Musiikki on yksinkertaisuudessaan vaikuttavan dynaaminen, ja se jää koko loppuillaksi soimaan päässä. Maskeeraajan töistä vaikutuin erityisesti Tommi Korpelan esittämän rappioalkoholistin hahmosta: hahmon valuminen aina vain kauemmaksi elämästä ei olisi koskettanut niin paljon ilman taidokkaan maskeeraajan ansioita.

Tämän kokemuksen perusteella minusta tuntuu, että pidän enemmän juoneltaan yhtenäisten elokuvien katselemisesta. Kokonainen tarina on helppo hahmottaa, henkilöhahmot ja niiden väliset suhteet tulevat paremmin esiin ja tarinalla on yleensä jokin päätös. Voi tietenkin olla, että tuntemukseni johtuu vain tottumattomuudesta, en tiedä. Teos on kuitenkin alun perin teatteriesitys, ja sinne se taitaa luonteensa vuoksi paremmin sopia. Teatterin vaikuttavuus on myös omaa luokkaansa: voin vain kuvitella, kuinka olisin kaksi vuotta sitten Q-teatterin katsomossa puristanut käsinojiani kahta kovemmin kuin nyt Tampereen Cine Atlaksessa. Mielestäni elokuvatoteutus onnistuu silti verraten hyvin, koska näyttelijöiden esittämät tunteet pääsevät hyvin esille myös intiimissä elokuvasalissa.

Häiriötekijä onnistuu vaikuttamaan. En voi kuvitella ihmistä, joka lähtisi salista kuin olisi juuri katsonut tusinakomedian: kuin mitään ei olisi tapahtunut.

Koska tässä elokuvassa todella on tapahtunut.

Helsinkiläisen elämäntapapultsarin ohitse kulkeva elämä, ihmisjoukon edessä puihin menevä nainen ja näkymättömäksi jäänyt aviomies herättävät takuulla meissä jokaisessa inhimillisiä tunteita, kuten myötätuntoa, naurunpyrskähdyksiä tai ahdistusta. Juuri tämä onkin Häiriötekijän paras anti.

Suosittelen Häiriötekijää niille, jotka haluavat luvan kanssa nauraa muiden töppäilyille, sekä niille, jotka eivät vähästä säikähdä. Häiriötekijä on niille, jotka vaativat taiteelta paljon.

Tämä arvostelu on kirjoitettu suomen kielen perusopintojen kurssille.